Mä aattelin nyt tehä virallisen lopetuksen tälle blogille ja kertoo fiiliksii tässä samalla kotiinpaluusta ja vaihdosta ylipäätänsä. Suomeen mä tulin siis tossa 18pv. heinäkuuta eli kotiinpaluusta on nyt melkein kaks kuukautta ja nyt ollaan lukiossa opiskeltu taas ahkerasti (noooot) reilut viis viikkoo. Nää viimeset kaks kuukautta on menny aika sekavissa fiiliksissä...
Mulla lähti lento Boisesta aamulla puol 6 ja kentälle tuli mun kaikki perheet, councelor perheineen ja mun kolme tosi hyvää ystävää. Mulla oli sen verran kiire etten ehtinny sanomaan mitään pitkiä hyvästäjä mutta kyllä siinä jo lippuja jonottaessa oli tippa linssissä. Se tunne kun sun on pakko sanoo moikka ihmisille joista on tullu aivan älyttömän rakkaita sulle vuoden aikana ja sä et tiiä yhtään milloin tuut näkemään nää ihmiset uudestaan, ei oo kauheen ihana. Ei se kauheesti paranna fiilistä et joku sanoo et voithan sä aina tulla takasin. Tottahan sekin on, mutta kysymys onkin et milloin sä voit tulla takaisin? Vuoden vai kahden päästä? Vai paljon pidemmän ajan jälkeen? Ja siinä vaiheessa kun sä meet läpi turvatarkastuksesta ja näät sun american-perheet, suo koko vuoden tukenut ihmisen perheineen ja sun kolme parasta ystävää viimeistä kertaa pitkään aikaan, ei siinä kauheesti hymyilytä. Mä itkin koko lennon Salt Lake Cityyn eli siis tunnin verran ja mun vieressä istunu mies kysy kaks kertaa et oonks mä kunnossa. Totaalinen romahtaminen tuli kun Boise hävis näkyvistä.
Muuten lennot meni hyvin ja NYC:stä Suomeen tuli samalla lennolla muitakin vaihtareita et pääs harjoittelee suomen puhumista sitten sellasen 10 tunnin ajan. Suomessa kentällä mua oli vastassa mun perhe ja kolme kaveria ja meillä oli sitten kotona kaikki perhetutut käymässä. Se eka päivä Suomessa meni ihan sumussa; aikaero paino päälle ja mä olin nukkunu kahden vuorokauden aikana vissiin 2½h.
Lomaa mulla oli joku 3 viikkoo ennen kuin koulu alko ja ne meni ihan vaan taas Suomeen totuttelemisessa. Sen ekan viikon puhuin suomea kuulemma aksentilla ja noooh edelleen on sanoja aina välillä vähän hakusessa. No sitten koulu alko ja ei hyvää päivää on toi lukio jossain ihan eri fääreissä ku toi jenkkikoulu. Mä en edelleenkään muista mitään ruotsin sanoja ja oon ihan kujalla siellä tunnilla ja pitkästä matikasta ei kannata ees puhua. Ja mulle tuli ja on varmaan edelleenkin päällä sellanen kulttuurishokki mitä mulle ei ikinä tullu Jenkeissä. Kotiin tuleminen oli sata kertaa vaikeempaa...
Muutenkin kun koulun kanssa joutuu taistelee ja treeneissä pitäis käydä 7 kertaa viikossa, ei ihan kauheesti ehdi nähdä kavereita ja koulussa toivois että pystyis sitten jutella ja hengailla kavereitten kanssa, mutta ei. En tiiä onko kellään muilla samoja fiiliksiä, mut mulla on ihan kauheen ulkopuolinen olo mun kavereiden kanssa. Tottakai vuodessa on varmaan ehtinny tapahtumaan vaikka mitä, mut jos niistä aletaan puhumaan nii ois ihan vitun kiva kun niit tapahtumii vois valottaa sitten mullekin. Emmäkään ala puhuu jostain ja oleta että porukat tietää mistä mä puhun tai oo sillai et ainii ettehän te ollu siellä! Ja mä ymmärrän et ollaan abeja ja on hirveet paineet kirjotuksista mut vois muitakin ajatella kuinka vaikeita ne kirjotukset tulee olemaan. Kyl noi kakkosvuoden kurssit varmaan tuntu aika vaikeilta viime vuonna. Mua suoraan sanottuna vituttaa esim. syödä mun kavereiden kanssa ja mun tekis mieli vaan alkaa raivoomaan et anteeks et oon ollu vuoden ulkomailla ja oon tippunu teidän jutuista! Ja siis enhän mä voi tietää mitä täällä on tapahtunnu jos kukaan ei kerro! Ja kaikista pahin on et joku on jollekin että hei mun täytyy kertoo sulle jotakin. Valitettavasti tää tapahtuu vaan aika usein silloin kun siinä on minä ja kaks muuta. Siin tulee sellanen tunne et kiva kun luotatte muhun ja haluutte et mä oon teiän kanssa. Mikään muu kuin toi ei luo sellasta ulkopuolista tunnetta pahemmin. Ihan kuin kukaan ei haluis et mä oo siinä porukassa. Tai ylipäätänsä missään porukassa. Ja ketäänhän ei siis kiinnosta mitä mä oisin vaikka tehnyt viime vuonna. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Ja koska mä sain heti kavereita jenkeissä joiden kanssa mä hengasin koko vuoden ja KOSKAAN ei ollu sellasta fiilistä et mä en ois ollu tervetullut uuteen porukkaan nii nyt on sellanen tunne ja mä kuitenkin tunne kaikki täällä! Mihin ne mun kaverit on kadottu jotka mä jätin Suomeen?
Tulipa katkera tilitys, mutta eihän sille voi mitään jos on tälläiset fiilikset. Onneks muut vaihtarit varmaan osaltaan ymmärtää mun tunnelmia. Niille voi ainakin jauhaa noista viime vuoden kuvioista suu haahdossa eikä sieltä tuu sellasta katsetta et EVVK. Siis eihän kukaan muu kuin toinen vaihtari voi ymmärtää mitä sä oot käynyt läpi vuoden aikana ja millaista se on yrittää palata takasin normaaliin elämään sen jälkeen kun on elänyt unelmaansa vuoden ajan. Ei se koko vuosi ollut mitään ruusuilla tanssimista, mutta mulla on ihan kauhee koti-ikävä koko ajan. Tottakai Suomi on aina mun koti ja mulla on ihana perhe täällä, mutta silti. Ainahan sitä kaipaa mitä ei voi saada.
Mutta siis mulla oli AIVAN uskomaton vuosi ja mä en vaihtais tota kokemusta mihinkään. Mä sain just sellasen vuoden kuin halusin. Mä lähtisin takasin Boiseen ihan milloin tahansa. Mulle Boise ja Idaho oli ne parhaat paikat kasvaa ja testaa niitä omia rajojaan ja oppia asioita itsestäni. Boise tulee aina olemaan mun toinen koti ja siellähän mulla on kolme perhettä joilla on aina avoin ovi mulle. Ja tottakai nyt mulla on kavereita ja YSTÄVIÄ joka puolella maailmaa ja erityisesti Ecuadoriin on pakko päästä ja äkkiä. Mutta tuleville vaihtareille tai nyt vaihdossa oleville varoituksen sana siitä että miten vaikeeta se kotiin palaaminen oikeasti on. Kai siihenkin pitää vaan asennoitua ja vaan koittaa päästä tähän rytmiin takaisin ja vaan puskee eteenpäin. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, eiks se niin menny...
Henna
